Niin tuli, oli ja meni ehkä yksi koulun odotetuimmista reissuista: kaksi viikkoa Lofooteilla. Tuona aikana sattui ja tapahtui niin paljon, että saisin kirjoitettua aiheesta aika pitkän romaanin. Kiteytettynä: Helkkarin hieno reissu, oppia tuli ovista ja ikkunoista ja jokaisesta pienimmästäkin reiästä!
Leiripaikkamme melkein koko kahden viikon ajan.
Vaikeinta vuorta ei valloiteta parhaimmilla varusteilla tai kiipeilytaidoilla. Se valloitetaan kyvyllä nähdä ihmisen pintaa syvemmälle.
Patrik Hedljung luki neljän päivän kohdalla lukujärjestyksessämme viime viikon torstaista sunnuntaihin. Kukaan ei oikein tiennyt mitä tarkalleen ottaen olisi tulossa. Kaikkihan meillä olivat jo tottuneet siihen, että reflektoimme, evaluoimme, teambuildaamme, keskustelemme ryhmädynamiikasta ja ihmisen psykoligisesta puolesta todella paljon. Näin ollen tiesimme, että jotain todella mindblowingia ja world changingiä olisi tulossa, kun paikalle oli kutsuttu oikein alan ammattilainen. Kuten Patrikille kerroimme, hänen kysyessään mitä noilta neljältä päivältä odotimme. Jälkikäteen puhuimme, että onneksi emme tienneet tarkalleen, millainen matka edessämme oikein oli.
Nyt jälkikäteen, kun asiaa reflektoin, huomaan, että ryhmällä on todellakin tapana urautua. Monesti nähdään vain ongelmia, ei mahdollisuuksia. Tuomitaan mieluummin, kuin luotetaan, koska se on paljon, paljon helpompaa. Uraudutaan toimimaan samojen ihmisten kanssa. Sekin on helpompaa. Mietitään, miksi toinen tuomitsee, eikä yritä nähdä syytä omalle toiminnalle. Samalla hetkellä tehdään itse juuri näin toisella puolella olevan ihmisen kanssa. Jokaisella meillä on oma tarinamme, iloineen ja suruineen. Jokainen tarina on ainutlaatuinen ja yhtä tärkeä. Ja kun tämän todella ymmärtää, on helpompi jättää tuomitsematta. Antaa anteeksi, kun joutuu tuomituksi. Myös henkilö, kenen tarinaa ei ole edes kuullut. Riittää, että ymmärtää sen olevan siellä.
Se, että oppii todella tuntemaan toisen ja antaa toisten oppia tuntemaan itsensä, vaatii rohkeutta hypätä, avata itsensä. Ehkä jopa tarvetta kaivaa esiin ne listan alla olevat tiukimmatkin roskat. Ja kun toinen tämän tekee, vaatii se kuulijalta kykyä toimia laskuvarjona hyppääjälle. Että kertoja päätyy turvallisesti takaisin maankamaralle. Ja jos toinen ei uskalla hypätä, vaatii se kuulijalta luottamusta. Osoitusta, että ei tuomitse vaan luottaa siihen, että tekojen taustalla on syy. Ja ehkä jonain päivänä toinen on valmis hyppäämään. Kun hän on saanut tarpeeksi varmuutta, että laskuvarjo aukeaa.
Nämä neljä päivää olivat raskaita. Puhuimme, kuuntelimme, itkimme ja nauroimme. Päällimmäisenä tunteena näiden päivien jälkeen minulla on kiitollisuuden tunne. Että sain elämässäni tilaisuuden lähteä tälle matkalle. Oppia todella paljon sekä itsestäni, että muista. Nämä ihmiset ympärilläni ovat jotain todella ainutlaatuista. Näiden ihmisten takia olen hyvin onnellinen, että aloitin tämän koulun puolitoista vuotta sitten. Ja että minulla on vielä puoli vuotta jäljellä. Onneksi viime viikolla alkanut matkamme ei ole päättynyt. Se on vasta alkanut.
Sunnuntai ja vapaapäivän aamu Lofooteilla. Sade ropisee teltan kattoon ja tuuli koettelee myrskynaruja. Pitkät yöunet takana. Pipo lämmittää päätä ja kuuma kahvi kuksassa sisintä. Elämänmaku maistuu suloiselta ja merisuolalta.
Paljon on ehtinyt tapahtua ennen tätä meneillään olevaa hetkeä ja blogissani palaan nyt niihin hetkiin. Lofooteista enemmän lokakuussa reissun päätyttyä.
Yön aikana tuuli oli todellakin ennustetusti kääntynyt! Aamulla lähtiessäni sitä oli vasta muutamia metrejä sekunnissa, mutta nopeasti se lähti voimistumaan. Koska meloin suurimmaksi osaksi luoteeseen, tuli lounais-etelätuuli suurimmaksi osaksi takavasemmalta. Tällainen tuuli helpottaa toki rasitusta, mutta aaltojen tullessa takaa viistosti ei melonta teknisesti ole mitään leppoista, vaan vaatii jatkuvaa kajakin ohjausta kallistuksilla ja peräsimellä. Takasivulta tuleva aallokko on kaikkein hankalin kajakin ohjattavuutta ajatellen. Melottaessa täysin myötäaallossa, kajakki kulkee suoraan aaltoliikkeen kulkusuuntaan, mutta kajakin ollessa kulmassa tuuleen nähden pyrkii se aallonharjalla kääntymään. Pyrinkin hakemaan saarista suojaa aalloilta, että olisin saanut vain tuulen vaikutuksen. Matka etenikin hyvää vauhtia, helposti pääsin 8 km/h menoon. Nyt sain ensimmäistä kertaa makustelua Taranin nopeudesta.
Onnistuu, jos tekee tarpeeksi lyhyen päivän 😁 Tälle päivälle mittaa kertyi 15 kilometriä. Huomiseksi on ennustettu myötätuulta ja päätin tänään säästää sekä voimia, että kättä huomiselle. Käsi alkoi jo ilmoittelemaan itsestään 15 vastatuulikilometrin jälkeen. Jos aion Tornioon saakka päästä, tarvitsen nyt malttia, oveluutta ja paljon hyvää onnea tuulien suhteen loppumatkalle.
Vasta- sivutuuli kelillä huomaa, kuinka tärkeää on saada leiri suojan puolelle. Ei tarvitse enää ”vapaalla” katsella tätä vastusta ja aamulla saa rauhassa oman zen-illuusiohetkensä ennen kuin taas starttaa kohti tätä vastusta. Niin myös tänä aamuna.
11. Päivä
Läksin melomaan kohti Tullholmenin saarta, jossa Hauensuoli sijaitsee, iltapäivästä. Juuri silloin nousi sankka merisumu ja näkyvyys oli noin kaksisataa metriä. Aika jännät paikat oli ylittää sataman suu, kun ei ollut mitään hajua oliko satamaan tulosss joku isompi alus. Luotin kyllä siihen, että ne soittaisivat sumutorvea. Mutta seuraavan kerran samaan tilanteeseen joutuessani käyn kyllä ensin luotsiasemalla kysymässä laivaliikenteestä, kuten myöhemmin tämän loistavan vinkin sain.
Alankohan hankolaistumaan? Kello on jo kymmenen aamulla ja täällä minä vielä istun kirjastossa ja päivitän lehdistä mitä meillä ja maailmalla on tapahtunut. Vielä eilen aamulla ajattelin pitäväni vain yhden lepopäivän ja jatkavani matkaa. Sitten aloin todella kuulostelemaan vasenta kättäni, joka on oireillut. Luulin ensin muutama päivä sitten kyynärtaipeen kivun johtuvan pyllähdyksestä kalliolle, mutta se onkin orastava tenniskyynärpää. Nyt siis alkaa kostautumaan vähäinen melonta ennen matkaan lähtöä ja vielä siihen päälle kovat vastatuulipäivät. Tuuli on taas kääntynyt minulle vastaiseksi. Tulliniemessä tuulee lännestä 8 m/s. Olo alkaa olemaan jo hieman levoton ja tekisi mieli jatkaa matkaa. Mikä sinänsä on hyvä merkki, lepopäivä on tehnyt tehtävänsä. Todennäköisesti melon tänään ainakin muutaman kilometrin Tulliniemen kärjen tuntumassa olevalle saarelle, jossa sijaitsee Hauensuoli, kapea mutkitteleva salmi. Hauensuoli on historiallinen satamapaikka, jonka suojissa laivat ovat aikoinaan odotelleet sopivia purjehdussäitä. Pitkästyneet merenkulkijat ovat keskiajalta lähtien kaivertaneet jopa tarinoita kalliokiviin.
Olen aamupersoona ja tämän myötä herään luonnostaan aika aikaisten. Merellä olen tykästynyt aikaisiin lähtöihin. Se on monesti tyyni tuohon aikaan, missään ei näy vielä muita liikkujia, tuntuu kuin koko meri olisi vain minua varten. Tänään etelätuuli oli aikaisessa ja ehti startata ennen minua. Muutamaa selkää sain taas puskea ihan hyvään puhuriin. Jännitin koko ajan ehtisikö tuuli kääntyä lounaaseen ennen kuin kääntyisin Hangonsuoralle länteen. Ei onneksi ehtinyt vasta kuin viime kilometreillä. Koko päivää ei siis tarvinnut vastaiseen mennä. Hangonsuoralla sivutuuli ja -aallokko oli hyvin maltillinen suurimmaksi osaksi.
Mikä aamu! Täysin pläkää ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Oli todella nautinnollista ylittää selkiä. Kauemmas ulapalle saarien välistä katsoessa ei erottanut milloin loppuu meri ja milloin alkaa taivas. Ketään ei näkynyt missään ensimmäiseen tuntiin.
Polku 